vieraskynä | Aino Maury
Olen Kainuun kasvatti isolla K:lla. Kajaani oli ihana ja kotoisa paikka viettää lapsuutta, käydä koulua ja harrastaa. Muistan, että minulla oli turvallinen tunne aina minne tahansa meninkin. Jossain vaiheessa nuoruusvuosia minulle kuitenkin kävi kuten monille kainuulaisnuorille jossain kohtaa käy. Aloin tuntea vahvasti, että halusin päästä kasvattamaan siipiäni muualle, isompiin kaupunkeihin ja ympyröihin. En kokenut varsinaista kyllästymistä ja vastareaktiota kotiseutuani kohtaan – olihan minulla täällä syvät juuret, perhettä ja ystäviä, mutta silti tuntui, ettei Kainuu pystynyt tarjoamaan minulle siinä kohtaa mitään.
Tunne niin vahva, etten uskonut muuttavani koskaan takaisin.
Lukion jälkeen muutin siis ensimmäistä kertaa pois kotoa, omilleni vieraaseen kaupunkiin, Ouluun. Opiskelin siellä kosmetologiksi ja löysin elämääni paljon uusia tärkeitä ihmisiä. Kolmen vuoden opintojen jälkeen halusin lähteä syventämään osaamistani korkeakouluopintojen pariin. Tällä kertaa suuntasin reilusti etelämmäksi, Turkuun, jossa aloitin kauneudenhoitoalan amk-opinnot keskittyen raaka-aineoppiin, liiketoimintaan ja markkinointiin.
Turkuvuodet olivat ehdottomasti yhdet elämäni tähän saakka parhaista. Kaupunki tarjosi kaikkea sitä, mitä opiskelija vaan saattoi kaivata. Oli elämää, tapahtumia, ravintoloita ja kulttuuria. Paljon uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Opiskeluaikana toteutin myös yhden suurimmista haaveistani ja lähdin vaihto-oppilaaksi ulkomaille, aina Kaakkois-Aasian metropoliin, Bangkokiin, saakka. Kasvoin ja opin itsestäni paljon, sain muutamia kolhujakin, mutta myös repun täydeltä lisää itsevarmuutta.
Valmistumisen jälkeen töitä löytyi heti ja eräänä kauniina kesäiltana puolisokin tuli vastaan Aurajoen varressa kelluvilla jokilaivoilla. Tuolloin tuntui todellakin siltä, että Turkuun olisin voinut jäädä vaikka loppuelämäkseni.
Kainuun tyttö minussa ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään.
Se seurasi mukanani kaikkien muuttojen ja seikkailujen läpi ja oli vahvasti läsnä jokaisessa keskustelussa, sillä kaenuun murteeni taittui vielä vuosienkin jälkeen yhtä tunnistettavana.
Olin koko ajan vieraillut säännöllisesti Kainuussa perhettäni tapaamassa. Meillä oli puolisoni kanssa käytössä myös isovanhemmiltani jäänyt kesämökki Kuhmossa erämaan kainalossa, jossa vietimme aina kaikki kesälomat. Niin hyvin kuin olimmekin viihtyneet Turussa, huomasimme jossain kohtaa kaipaavamme aina vain useammin Kainuun rauhaan ja sen tunnelmaan.
En usko, että osasin nuorempana arvostaa Kainuun ainutlaatuista kauneutta siinä määrin mitä nykyään, lähdettyäni ensin etäämmälle. Sitä täydellisen seesteistä tunnetta, jota saan kokea Kainuun luonnossa, hiljaisuudessa keskellä tuttua järveä tai metsää, en ole kokenut missään muualla. Silloin voin vetää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ja fyysisesti tuntea eheytyväni. Myös Kainuun talvipakkaset ja lumihanget alkoivat luoda yhä vahvempaa kontrastia Turun harmaisiin ja vesisateisiin talviin. Muutama hassu viikko vuodessa ei vain enää riittänyt sammuttamaan yhä kasvavaa Kainuukaipuuta.
Kunnes tajusimme, että voimme kääntää paletin ympäri ja alkaa rakentaa arkeamme sinne, minne aina eniten kaipaamme. Aina voi vierailla Suomen isommissa kaupungeissa ja ulkomailla, mutta kodin tulisi olla siellä missä sydän sykkii voimaikkaimmin.
Tämän ajatuksen jälkeen palaset alkoivat loksahdella kohdilleen yllättävänkin helposti. Saimme molemmat töitä Kajaanista, myimme Turun kotimme ja löysimme unelmien talon järven rannalta Sotkamosta. Olimme jo pitkään haaveilleet asuinpaikasta, jossa olisi kunnolla omaa rauhaa, luonto lähellä ja silti pyöräily- tai potkurimatka kylille. Tämä olisi jäänyt haaveeksi Turussa, mutta Kainuussa se oli mahdollista toteuttaa.
Nyt opettelemme uutta arkea ja odotamme innolla ensimmäistä kunnon talvea moniin vuosiin. Talven ensimmäiset hiihtokilometrit ja rinnekaakaot Vuokatin upeissa puitteissa onkin jo korkattu! Minun kohdallani lausahdus ”tyttö voi kyllä lähteä Kainuusta, mutta Kainuu ei koskaan lähde tytöstä” piti siis lopulta konkreettisesti paikkansa.