vieraskynä | Kaisamarja Vihanta
Maisema vaihtuu auton ikkunassa ja pikkuhiljaa päivä pimenee. Tällä kertaa kyltti Sotkamo tuntuu erilaiselta tien varrella. Tästä eteenpäin se on koti. Talo on täynnä tavaraa ja yritämme jokainen löytää paikkamme, mihin päänsä kallistaa. On marraskuun puoliväli 2019. Maanantaina jatkuu koulutyö uudessa koulussa. ” Ei kun menen itse koulutaksilla”, vastaa lapsi, kun kysyn, että mennäänkö yhdessä ekana päivänä uudelle koululle. Niin se reipas lähtee ja ajan autolla perässä. Koulussa on noin 50 oppilasta, lautalattiat ja johtajaopella villasukat. Ei ole sisäilmaongelmia ja kaikilla oppilailla on läppärit työvälineinä.
Puran muuttolaatikoita ja siivoan kaappeja. Seuraavalla viikolla alkaa työ. Uuden työn maailma. 10 hengen työyhteisö vaihtuu yli 100 hengen työyhteisöön. Mitenköhän täällä löytää paikkansa? Heti samalla viikolla on pikkujoulut. Lunta on satanut niin paljon, että auto on jätettävä postilaatikolle ja käveltävä loppumatka kotiin vaihtamaan juhlavaatteet. Kimppakyydissä työkaveri sanoo, että hänellä on otsalamppu käsilaukussa. Minäkin alan pitää otsalamppua käsilaukussa. Vuosi vaihtuu, välillä sataa lunta, välillä vettä. Tie on peilijäällä, välillä auto on poikittain tiellä jumissa ja naapuri tulee vetämään minut traktorilla irti. Hiihdetään, lasketellaan, kelkkaillaan ja pilkitään.
Etätyö. Ja etäkoulu. Seitsemän henkeä ahtautuu tekemään hommia kotona. Jokaiselle löytyy kuitenkin joku paikka. Suunnitellaan milloin on lounastauko ja milloin on oltava aamuisin työrauha. Aikuiset osallistuvat käsityötuntiin ja rakennellaan hyönteishotellit. Liikuntatunnit vietetään ulkona. Järvi on välillä kirkkaan jään peitossa, luistellaan ja pelataan jääkiekkoa. Töissä kuuntelen lomautettujen ja irtisanottujen ja yrittäjien iloja ja suruja ja autan omalta osaltani. Kaadetaan muutama puu talon vierestä ja mies hakkaa halkoja Teams –palaverien välissä. Haaveilen talvilomasta tuntureilla hiihtämässä, mutta toisin käy. Vuokatin aurinkolatu antaa parastaan kevätauringon porottaessa hangelle.
Tulee kevät ja kesä. Järvi sulaa, vesilinnut tekevät pesiään ja käyvät kosiomenojaan rannalla. Kanat ja kukko muuttavat taas meidän kesäkanalaan. Istutetaan marjapensaita. Kalastuskausi alkaa Jormasjoella. ”Taimen oli jo kiinni, mutta pääsi karkuun”, selittävät mies ja lapsi innoissaan. Juhannuksena tulee vieraita, saunotaan, kalastellaan ja uidaan, on lämmintä. Seuraavalla viikolla myrsky pyyhkäisee meidän yli, satoja puita kaatuu ja kattoja hajoaa. Kesästä tulikin erilainen. Koronatilanteesta ja myrskystä huolimatta perheen vanhimmat lapset onnistuvat saamaan itselleen kesätöitä, vaikka suunnitelmat menevät monta kertaa uusiksi. Ehkä sanonta tekevälle töitä löytyy pitää paikkansa.
Marjoja tulee paljon, työkaverin kanssa löytyy hyvä hillapaikkakin. Mustikat ja puolukat saa kerättyä oman pihapiirin ympäriltä. Osallistun Raatteen maratonille. Syyskuisena viikonloppuna teeret herättävät kukertelullaan, melkoista teerenpeliä. Saksanseisoja ottaa jäniksen ylös pellon laidasta ja ajaa sitä hetken. Ilmat viilenee ja illat hämärtyy, vielä voi kuitenkin pulahtaa viileään järveen. Lunta ja pakkasia odotellaan, lapset odottavat, että laskukausi taas Vuokatissa jatkuisi, hiihtämään tekisi jo mieli. Järvi on auki, iltaisin on pimeää, mutta otsalampun valossa soudetaan ja verkkoihin jää välillä hyvinkin kalaa; kuhaa, siikaa, joskus taimenkin. Ilves on kulkenut talon ja järven välistä. Kohta on taas joulu.
Se tavallinen tarina(ko)?
Minun juuret on Pohjanmaalla, mutta Lapissa olen kasvanut ja elänyt suurimman osan elämästäni, Sodankylässä ja Rovaniemellä. Voisi ehkä sanoa, että minun muuttoni Kainuuseen on se tavallinen tarina. Miehen perässä. Tai ei se asia ehkä niin yksinkertainen ole kuitenkaan. Ennen muuttoani opiskelin Lapin yliopistossa hallintotieteen maisteriksi pääaineena johtamisen psykologia. Olin opintovapaalla työstäni opiskelija-asumisen parissa. Olimme etä-parisuhteessa kulkeneet Sotkamo-Rovaniemi väliä miehen kanssa jo useita vuosia. Opinnot alkoivat olla loppusuoralla ja vaikka minulla oli mukava työpaikka Rovaniemellä, tuli tunne, että nyt olisi aika tehdä jotain uutta.
Elämä oli hektistä työn, opiskelun, lasten harrastusten ja luottamustoimien yhteensovittamista. Mietin haluaisinko lähteä isoon kaupunkiin, ehkä pääkaupunkiseudulle, rakentamaan uraa ja ihan uusiin ympyröihin. Sisällä eli kuitenkin se hiljainen haave maalaiselämästä ja hitaammasta elämänrytmistä. Se sama haave eli miehenkin sisällä, joka oli jo ottanut yhden askeleen sitä kohti muuttamalla vakituisesti asumaan entiseen kesäpaikkaan. Ruvettiin puhumaan, että josko yhdessä tässä jatkettaisiin. Selvää kuitenkin oli, että ilman työtä en lähde ja niin aloin hakea työpaikkoja Kainuusta. Olen onnekas, sillä sopivassa kohtaa juuri opintovapaan lopulla sitten sain vakituisen viran Kainuun TE-toimistosta.
Vaikka elämä todellakin hidastui, osittain koronatilanteen pakottamana, meillä eletään ajoittain vilkasta ja aktiivista uusperheen arkea, jossa niin lapset kuin aikuiset harrastaa. Ei täällä tarvitse kokea elävänsä jotenkin erossa maailman menosta. Samaan aikaan nautitaan luonnon läheisyydestä ja maalaiselämästä. Minulle on tyypillistä mennä helposti mukaan uusiin juttuihin ja ottaa kontaktia uusiin ihmisiin. Vaikka kokoontumisia on rajoitettu ja teen työtä lähes 100 % etänä kotona, olen tutustunut ihmisiin ja jo jollain tapaa löytänyt omia juttuja Kainuusta ja Sotkamosta. Iso merkitys on työyhteisöllä, joka on ottanut avosylin vastaan. Ihmeteltävää ja koettavaa löytyy Kainuusta vielä paljon, kaikki hienot Kainuun kulttuurin jutut ovat täysin kokematta. Mutta onneksi aikaa on, miehän tulin tänne jäädäkseni.